Isoviha-projektin tausta

Vietin lapsena kesiä mummolassa Pohjanmaalla. Mummolan kirjahyllyssä oli Kortesjärven historia, josta pienenä alakoululaisena luin, että sukulaisia oli kidutettu ja poltettu talonsa mukana isonvihan aikaan, 1700-luvun alussa. Kun myöhemmin aloin harrastaa luovaa kirjoittamista, kauhistus muistui mieleen. Ajattelin, että vihollisten pakeneminen marraskuun loskassa ja pimeydessä on pelottavampaa kuin moni kohtaus nykyajan kauhuelokuvissa, erityisesti koska tämä tapahtui oikeille eläville ihmisille.

Perehdyin historialliseen taustaan ja ilmeni, että hiljattain oli valmistunut perusteellisia tutkimuksia: professori Kustaa H. J. Vilkunan Viha: perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta (SKS, 2005), ja professori Jukka Korpelan Idän orjakauppa keskiajalla — Ihmisryöstöt Suomesta ja Karjalasta (SKS, 2014). Lisäksi monista pitäjistä oli tehty aivan erinomaisia historiatutkimuksia. Heikki Junnila ja monet muut olivat tehneet suurtyön Etelä-Pohjanmaan Järviseudun historiassa. Kaleerilaivoista oli loistava Ilkka Linnakon toimittama teos Riilahden taistelu 1714. Ne loivat perustan, jota täydensin omilla tutkimuksillani esim. kirkonkirjoista. Kirjoittamisen edetessä tiedon tarve lisääntyi ja kirjojen määrä kasvoi. Luin tuhansia sivuja, mm. edellä mainittujen lisäksi kaikki aihepiiriin liittyvät uudet väitöskirjat Suomen yliopistoista. Lisäsin romaanien loppuun tietosivut lähdeviitteineen, että lukijat voivat halutessaan jatkaa aiheen parissa.

Kiljukotka -kirjaa kantaa rakkaustarina, jolla kevensin rankkoja tapahtumia. Buharan satakieli -kirja on Kiljukotkaakin raskaampi aiheensa puolesta, mutta loin karjalaisen tulkin hahmon tuomaan toivoa ja iloa synkkiin käänteisiin. Itse pidän erityisesti tulkin puheesta, jota opettaja Aaro Puputti ystävällisesti käänsi Jaakkiman murteelle. Oli hauskaa etsiä karjalaisia sanontoja. Halusin tallentaa kokemuksiani mukavista ja leppoisista karjalaisista.

Buharan satakieli -kirjan taustatöihin liittyi oleellisesti matka Uzbekistanin vanhoihin silkkitien kaupunkeihin, Hivaan, Buharaan ja Samarkandiin, jonka teimme mieheni kanssa vuonna 2018. Meillä oli Uzbekistanissa loistava paikallinen opas, joka muisti vuosilukuja myöten yksityiskohtaisesti historian tapahtumia. Romaanin takalehdessä on tällä matkalla otettuja kuvia. Etulehdessä on kaksi vuonna 1906 otettua valokuvaa, joissa miesten asut ja moskeijoiden ulkoasu todennäköisesti ovat samantapaisia kuin kirjan tapahtuma-aikaan 1700-luvun alussa.

Olen opiskellut luovaa kirjoittamista Helsingin yliopistossa, Turun mestarikurssilla ja Oriveden opistossa. Kirjoitan yleistajuisia tietopohjaisia tekstejä tieteellisten julkaisujen lisäksi päätyössäni, mutta fiktion kirjoittaminen on erilaista. Parhaimmillaan kohtaukset elävät mielessä kuin elokuvassa. Yritän nopeasti kirjata ylös mitä näen, vaikka kirjallinen teksti jää väistämättä vajaaksi tunnekokemukseen verrattuna. Käytän musiikkia eläytymisen apuna. Buharan satakielen viimeisillä sivuilla on kuvaus musiikista, muun muassa Toivo Kuulan vuonna 1907 kirjaama nuotti Orpolapsen polska kirjan tapahtumapaikalta ja kirjaa varten sanoittamani vanha mustalaislaulu.

Skripent Oy mahdollisti uuden tyyppisten kirjojen julkaisemisen ja haluankin kiittää tukijoukkojani kannustuksesta ja kärsivällisyydestä.